Kuolemantarhan kulisseissa

”Miksi saitte ottaa vain kaksi koiraa ulos Palladyn kunnalliselta tarhalta?” –kysymystä on esitetty meille jonkin verran perjantaisen Avec Tastula –ohjelman jälkeen. Vastausta emme tiedä itsekään. Tarhan työntekijät sattuivat päättämään niin.

Oli suoranainen ihme, että edes pääsimme sisään Bukarestin kaupungin ylläpitämälle Palladyn koiratarhalle. Tarkoituksena oli mennä ottamaan lyhyt pätkä tarhan surullisenkuuluisan sinisen portin edustalla matkalla Glinalle. Pyysimme kuitenkin mukanamme ollutta ystäväämme Carmenia kysäisemään, josko sisäänpääsy onnistuisi. Emme tosin olleet ollenkaan varmoja, miten henkinen kanttimme kestäisi nähdä kaikki se karmeus. Carmen tunsi tuolloin työvuorossa olleen naisen, joka ällistytti meidät antamalla luvan astua porttien sisäpuolelle. Carmen puolestaan ei itse päässyt, sillä hänen nimensä on ASPAn rankkureiden mustalla listalla.

IMG_8789
Sini ja Aaron, Palladyn kunnallinen koiratarha 22.10.2014

Avec Tastulan ohjelmasta saa helposti sen käsityksen, että piipahdimme Palladylla hakemassa pari koiraa. Väärin. Koirien adoptointi kunnalliselta tarhalta on melkoinen prosessi.

Kävimme Palladylla keskiviikkona, ja siellä vierähti pari tuntia. Koirien valinnan jälkeen alkoi byrokratia. Koska adoptoitavat koirat piti kirjoittaa henkilön nimiin, Salla teki varaussopimuksen Tabita-koirasta, minä Aaronista (tuon nimen muuten pojalle antoi Maarit; Aaron… vähän niin kuin aarre). Lomakken täyttäminen oli tarkkaa puuhaa, ja jokainen minuutti tarhan ahtaassa, tunkkaisessa konttorihuoneessa kulahtaneella sohvalla istuen tuntui ikuisuudelta. Seinille ripustetut, lehdistä leikatut lemmikkien kuvat tuntuivat tässä ympäristössä irvokkailta. Peränurkassa kurkki pieni räksyttävä koira, joka kuului eräälle vartijalle. Tarhan työntekijänainen tivasi meiltä, onko lomakkeisiin kirjoittamamme osoite koiran lopullinen asuinpaikka. ”Tottakai”, vastasimme.

IMG_8786
Surusieluja Palladylla

Nainen teki kohdallamme toisenkin melkoisen myönnytyksen, sillä proseduurin mukaan meidän olisi pitänyt kirjallisesti todistaa, että meillä on asunnot ja työpaikat, josta saamme palkkaa. Onneksi selvisimme pelkästään toimittamalla kopiot passeistamme. Paikallisilta ihmisiltä nuo kaikki todistukset kuitenkin vaaditaan. Voi vain kuvitella niiden ihmisten tuskan, joiden koiran rankkurit ovat vieneet, eivätkä he saa koiriaan ulos joko työpaikan tai henkilöpapereiden puuttuessa.

Koiria emme saaneet samana päivänä mukaamme. Emme edes seuraavana päivänä, sillä Tabita piti steriloida ja Aaron kastroida kunnallisen tarhan puoskarieläinlääkärin toimesta ennen luovutusta. Elimme pienessä jännityksessä parin päivän ajan; entäpä jos rankkuriporukka ja tarhan työntekijät googlaavat nimemme? Hakutuloksista nimittäin löytyy Stop ASPA –tyyppistä materiaalia. Mitä jos henkilökunta näki, kun kävin avaamassa tarhan pakastimen, ja otin valokuvia sinne sullotuista koirien ruumista? Ehkemme saakaan adoptoitua Tabitaa ja Aaronia?

IMG_8815
Salla ja Tabita Palladyn tarhan sisäpihalla

Meidät käskettiin hakemaan koirat perjantaiaamuna klo 10. Tabita tuli suoraan leikkauspöydältä. Odottaessa oli kovin ristiriitaista kuunnella tarhan vartijan kertoessa takeltelevalla englannilla, miten koirien haukkuminen kaikuu hänen korvissaan illalla nukkumana mennessä ja miten pienellä palkalla hän yrittää tulla toimeen.

Jälleen melkoisen byrokraattisen kaavakeshown läpikäyneinä kello kahdentoista aikaan koirat olivat meillä kainalossa, ja suuntasimme huojentuneina niiden kanssa OneVet-klinikan hoitolaan, mihin ne jäivät toipumaan ja valmistautumaan tulevaan Suomi-koiran elämään.

Sinin mieleen jäi kummittelemaan eräs jalkaansa aristanut iso koira, ja hän onnistui Carmenin ja tämän ystävän avulla saamaan myös tuon uroksen pois Palladylta pari päivää myöhemmin. Sen kohtaloksi ei tullut kuolla epähumaaniin eutanasiaan kuten niiden muiden, jotka Avec Tastula –ohjelmassa näimme.

14-IMG_5350
Tämä jalkaansa aristaneen koiran haki pois tarhalta eräs paikallinen eläinsuojelija paria päivää myöhemmin.

Syksyllä 2013 Palladylla vierailleen Iltalehden toimittaja Pipsa Parkkisen raportin Romaniasta voit luke tästä linkistä > Siinä missä me saimme vapaasti kuvata tarhalla, Pipsa joutui käyttämään salakuvaustaktiikkaa, sillä tarhan säännöt olivat tuolloin äärimmäisen tiukat.

 

Mainokset