Tuhannen taalan paikka: kill ’em with kindness

SEYn Ole hellä hevoselle -kampanja nostaa esille erinäisiä epäkohtia hevosenpitoon liittyen. Älykäs, tekemistensä kanssa sinut oleva hevosalan vaikuttaja nyökkää, myötäilee ja sanoo että kyllä, ongelmia on paljon – hyvä, että tämä on otettu tapetille. Hän ymmärtää, että koska suuri osa ongelmista johtuu tietämättömyydestä tai piintyneistä tavoista, niihin voidaan puuttua puhumalla.

Mutta mitä tekee suomalainen kilparatsastaja tai hevosalan aktiivi? Hän raottaa kuplaansa sen verran, että saa sosiaalisessa mediassa heitettyä ilmoille haukkumispostauksen, jossa on ylimielinen nuotti. Keskusteluun osallistuu komppaava läjä muita lajin harrastajia. Samalla hengenvedolla tylytetään hevosten hyvinvoinnista kiinnostuneet tavikset, Kehä III:n sisäpuolella asuvat vihervassarit ja rypsikynsien maalaistallit & ratsastuskoulut, joiden tuntihevosten virkaa toimittavat ontuvat, heinämahaiset kehäraakit. Mutta minäminäminä hoidan hevoseni hyvin. Niin minä kaikkeni lajille annan ja sitten minua syyllistetään. Minä. Minua. SEYn kampanja on mennyt ihon alle. Se on ollut täydellinen keskustelunavaus.

161009-sey

On ällistyttävää, miten kellään hevosihmisellä voi olla mitään tätä SEYn ajamaa asiaa vastaan: ”Ethän hallitse hevosta kivulla. Moni hevonen kärsii hiljaa”.

Lukiessani itsekkyyden värittämiä topiceja tunnen harmitusta ja myötähäpeää. Tulee väistämättä mieleen viimesyksyinen mopsiraivo, kun SEY toi esille lyttykalloisten koirien mittavat ongelmat. Mopsiharrastajat ajautuivat angstin partaalle märsyämään vääryyttä. Sama on käynyt nyt hevosten osalta.

Äänekkäimmät motkottavat, että kampanjalla annetaan ratsastuksesta tietämättömille se mielikuva, että kaikki ratsastus on kauheaa rääkkäystä ja karkotetaan kaikki uudet ratsastajat. Väite on niin ihmisiä aliarvioiva, etten viitsi edes ottaa siihen kantaa. Ihan yhtä typerä kuin se luulo, että SEYn valistuskampanjakeräyksellä ostettaisiin porkkanoita huonosti kohdelluille hevosille.

Joku pelkää, että hevoset vaaditaan vapautettavaksi luontoon (vrt. pitääkö kaikki mopsit nyt lopettaa). Eräs huuteli Suomen Ratsastajainliittoa apuun (vrt. kun lyttykuonokerho veti herneet ahtaisiin sieraimiinsa ja valitti julkisen sanan neuvostoon tukehtuvaa mopsia esittävästä kampanjasta). Toinen käski SEYn puuttua hevosten sijaan mieluummin kesäkissaongelmaan tai porsaiden oloihin (vrt. mopsiväki osoittelee sormella muiden rotujen ongelmia).

SEY provosoi ”väärin”

Selvästi eniten ääntä on kuitenkin oman hevosten kohtelun ympärillä (vrt. ”Ei saa haukkua mopseja koska mun mopsi on terve.”). Se, että kilparatsastaja hoitaa omat hevosensa priimaluokkaisesti, ei tarkoita, että kaikki muut hevoset maassamme voivat hyvin. Se ei myöskään tarkoita, että jokikinen muu kilparatsu voisi hyvin. Miksi ihmeessä luullaan, että SEY käsittelisi kampanjassaan juuri _heidän_ ratsujaan? Että yhdistys hyökkäisi juuri heitä vastaan? Unohtakaa nyt itsenne ja avatkaa silmänne. Moni hevonen kärsii Suomessa. Kylmä fakta. Sen SEY haluaa tuoda näkyväksi. Kampanja on paikoin kömpelö ja mutkia oikova, mutta kai Pisa-tutkimuksissa menestynyt kansa tajuaa sen menevän huomion herättämisen piikkiin. Vai mitä olisi se ”oikea” provosointi?

Tuhannen taalan paikka

Miettikää, mikä tilaisuus fiksuille hevosihmisille olisi ollut nousta esille ja todeta, että vitsit miten hieno juttu tämä Ole hellä hevoselle -kampanja on! Minä kohtelen hevosiani hyvin, siksi olen saanut näin hyviä tuloksia aikaan, siksi olen pärjännyt ja upeaa, että huonosta kohtelusta viimein puhutaan laajemmin. Näytetään yhdessä esimerkkiä harrastajajoukolle, etenkin nuorille, minkälaista kohtelua hevonen tarvitsee ja ansaitsee. Näytetään arvostelijoille, let’s kill’em with kindness. Mutta ei. Moni menetti tässä elämänsä tilaisuuden keskittyessään mielensä pahoittamiseen. Hevosurheilu ei tarvitse ylimielisesti eläinterveyteen ja -hyvinvointiin suhtautuvia besserwissereitä vaan ryhdikkäitä esikuvia.

Hevosurheilu tarvitsee myös ihmisiä, jotka pystyvät kyseenalaistamaan oman toimintansa: se, että ”näin on aina tehty” ei ehkä olekaan hevoselle parhaaksi? Voisinko parantaa hevoseni elämää muuttamalla omaa käytöstäni? Voisinko lastaamisessa käyttää harjan ja liinan sijaan älykkäämpiä työkaluja? Ehkä hevoseni saa liian vähän liikuntaa? Raipan kuuluisi olla merkinantoväline – käytänkö sitä kuitenkin vain rankaisuun? Ehkä pukittelu ei olekaan perseilyä? Hyppäämästä kieltäytyvä poni ei ehkä sikailekaan, vaan sen käytökseen on joku syy? Ehkä kaikkeen ei-toivottuun käytökseen on joku syy?

Inhimillistäminen

Hevosen käyttäytymisen inhimillistämisen synti on hyvinvointia heikentävä seikka: ajatellaan, että hevonen heittäytyy hankalaksi tahallaan, näyttää ihmiselle keskisormea ja suorastaan vittuilee. Hevonen on kuitenkin kykenemätön tällaiseen toimintaan. Sen ajattelukyky ja tietoisuuden taso eivät riitä ajattelemaan omaa toimintaansa toisen näkökulmasta. Tämä johtaa väistämättä ihmisen taholta hevosta kohtaan epäreiluun käytökseen.

Kun valmentaja laittaa ”sikailevan ratsun” ruotuun kilpailujen jälkeen raippa pystyssä ilman kypärää ratsastaen, minkä viestin hän antaa a) valmennettavalleen b) kaikille kentän laidalla episodia seuranneille ja c) aiheesta nettikeskusteluja lukeville? Kilparatsastajilla, valmentajilla ja hevosalan vaikuttajilla on roolimalleina merkittävä vastuu käyttäytymisestään. Maassamme on kymmeniä tuhansia ratsastusta harrastavia, jotka seuraavat silmä tarkkana lajin ympärillä tapahtuvia asioita.

Väkivaltaa on. Paljon.

Ongelmanratkaisua väkivallalla ja pelottelulla. Se on kiistatonta ja sitä tapahtuu ihan koko ajan. Osa tästä on esimerkin kautta opittua, osa välinpitämättömyyttä, tietämättömyyttä tai vain koetinkeino ratkaista asioita nopeasti. Miksi siitä ei voida puhua? Koska ei haluta nähdä omaan toimintaan liittyviä ongelmia?

Olen nähnyt niin paljon rumaa hevosvuosinani ja häpeän, että en ole kaikkeen puuttunut. Olen nähnyt tunnetun hevoskauppiaan lyövän hevosta päähän, ratsuttajien käyttävän väkivaltaisia koulutusmetodeja, teinityttöjen pieksevän hevosta huonon kisasuorituksen jälkeen metsäpolulla, harjalla hakattavan pelokkaita eläimiä kuljetusautoon, kannuksilla verille tarkoituksella hierrettyjä kylkiä, rollkuria, apuohjien kammottavaa väärinkäyttöä, silmitöntä raipalla hakkaamista, potkimista, täysin epäsopivia kuolaimia, kipeän eläimen treenaamista, laiminlyöntejä arkipäivän hyvinvoinnissa.

Olen myös nähnyt valtavasti hyvää. Suurimmin arvostan pitkän linjan ammattilaisia, jotka uskaltavat sanoa tehneensä hevosen kanssa kaikki mahdolliset virheet ja oppineensa niistä, tullen paremmaksi hevosihmiseksi. Katson ylöspäin kaikkia, jotka pystyvät kehittymään. Ratsuttajia ja valmentajia, jotka ovat reiluja hevosille. Ratsastuskouluyrittäjiä, jolle hevosten terveys ja hyvinvointi on maailman tärkein asia. Heitä, jotka opettavat ratsastuksen lisäksi myös hevosten asiallista kohtelua ja käsittelyä, positiivista suhdetta eläimeen rakentaen. Arvostan heitä, jotka tietävät, että hevoselle on kerrottava miten sen kuuluu olla, mutta jotka eivät turvaudu väkivaltaan. Heitäkin on onneksi paljon.

Rakkaudesta lajiin

Jos en joskus uskaltanut puhua hevosten kohteluun liittyvistä ongelmista, nyt uskallan, vaikka tiedän tätikortin heiluvan monen kädessä. Tai no, se kai tässä ollaan ja ihan kiitollisena: tätiratsastajana olen kuitenkin saanut treenata maan huippuratsastajien ja -valmentajien kanssa. Hevoseni on ollut luksustalleilla ja puskatalleilla, ja näissä yhdistävä tekijä on ollut hyvä hoito & turvalliset rutiinit puitteista piittaamatta. (Välikommentti: Se, että eteläsuomalainen virkaeläinlääkäri sanoo somekeskustelussa eläinsuojelulakia rikottavan lähes ainoastaan pienissä koti-/puskatalleissa, on äärimmäisen kapeaan otantaan perustuva kommentti eikä missään nimessä vastaa koko maan todellisuutta.) Seuraan useita hevosurheilun lajeja suurella mielenkiinnolla, ratsutammani on tiineenä huippuori Lissabonista ja omistan osuuden Andover Hallin lupaavasta juoksijajälkeläisestä. On pirun tärkeää, että hevosihmiset puhuvat hevosurheilua vaivaavista epäkohdista ja uudelleenarvioivat toimintatapojaan.

Kukkahattutädin hatussa nuput alkavat aueta saman tien, kun puhutaan kalenteripohjaisesta raspauksesta. Kiitos hevosten hammasterveyteen perehtyneen eläinlääkärin, jonka kanssa minulla on ilo työskennellä, tiedän suun alueen moninaiset ongelmat, joista ei juurikaan puhuta – vain siksi, ettei niiden olemassaoloa ei tiedosteta. Niin moni suu on pilattu raspaamalla raspaamisen ilosta.

Ja kyllä, myös kuolainten käyttö aiheuttaa ongelmia. Se aihepiiri tosin ansaitsee ihan oman postauksen. Mainitsen vielä, että kuolaimettomuuteen meneminen ei ole mikään vaihtoehto (samoin kuin ei lihan- tai maidontuotannon täydellinen lopettaminenkaan huolimatta sen eettisistä ongelmista ja kiistattomasta tosiasiasta, että karjatalous on suurempi syy maapallon tuhoutumiseen kuin liikenteen hiilidioksidipäästöt).

Samaan suuntaan?

Kun tietoa alkaa olla jo runsaasti, eikö olisi kiva, että voisimme kaikki yhdessä puhua hevosten paremman kohtelun puolesta? Näyttää esimerkkiä? Pyrkiä saamaan harrastamisesta tehokkaampaa ja miellyttävämpää hevosillemme ja meille? Järjestää avointen ovien päiviä talleilla, kutsua laajemmin ja aktiivisemmin ihan tavallisia ihmisiä kisayleisöksi? Tehdä parempi elämä eläimille, jotka ovat täysin meidän armoillamme? Näillä keinoilla voisimme välttää sen, ettei yleinen mielipide käänny koko hevostoimintaa vastaan.

Advertisements